”Jaaha. Aurinko nousee.”
Ensimmäiset aamuauringon säteet
paistoivat olohuoneeseen ulkoikkunoista. Makasin sohvalla
kääriytyneenä makuupussiini. Itsekseen puhuminen tuntui aina
äärettömän teennäiseltä mutta silti harjoitin sitä
suhteellisen usein. Koin velvollisuudekseni selostaa elämääni
seuraavalle yleisölle mitä tapahtuu ja missä mennään. Oletin
että kaikki eivät ehkä ole älyllisiltä lahjoiltaan terävintä
sorttia, joten oli vain suurta ystävällisyyttä minun puoleltani
ottaa myös heidät huomioon. Joukossa saattaa myös olla estyneitä
yksilöitä jotka eivät vain jostain syystä pysyneet kärryillä,
mutta jotka eivät kehdanneet esittää kysymyksiä. Juontamalla
väliin elämääni, saatoin pitää katsojat tyytyväisinä. Tai
ainakin minut, vaikka se toisaalta sai minut tuntemaan itseni
idiootiksi. Tämän tunteen taas koitin työntää sivuun
ajattelemalla, että siinä ei ole mitään ihmeellistä jos koen
itseni idiootiksi, sillä olinhan minä.
Aurinko paistoi läpi pihalla seisovan
omenapuun. Puu oli lehdetön, sillä oli joulukuu.
Ahdisti. Kuten yleensä aina aamulla.
Ja aivan kuten yleensä, koitin olla huomaamatta sitä. En tahtonut
huolestuttaa yleisöäni. Olin varma että he eivät kestäneet sitä
kun ahdistuin (mikä tosin oli varsin usein), joten jatkoin
makuupussissani makaamista ja omenapuun tarkkailua. Se ei liikkunut
lainkaan, ulkona oli siis tyyntä. Oli sunnuntai-aamu.
”Tietysti”.
Paljastin itseni. Suustani pääsi
täysin spontaani ”tietysti” ilman minkäänlaista teennäisyyttä,
kun totesin olevan sunnuntai-aamu. Minua ahdisti juurikin sen takia,
että oli sunnuntai-aamu. Se tarkoitti sitä, että minun pitäisi
lähteä tänään kotiin ja yksin kotona oleminen tarkoitti minulle
samaa kuin ahdistus. En ollut ehtinyt tietoisesti aloittamaan syyn
etsimistä ololleni, kun löysin jo vastauksen.
Mutta miten jatkaisin tästä?
Kommenttini tuskin oli jäänyt keneltäkään huomaamatta. Käännyin
sohvalla selälleni ja katselin kattoa. Jos selittäisin mitä
tarkoitin sanomalla ”tietysti” paljastaisin että olen
ahdistunut. Mutta jos en selittäisi tekoani, jäisivät he
epätietoisuuden valtaan. He luultavasti tuntisivat itsensä
idiooteiksi. Jopa yleisön terävä-älyisimmät yksilöt. Lauma
idiootteja katsomassa idioottia. Naurahdin itsekseni. Tilanne alkoi
selvästi riistäytymään käsistä. Mutta ahdistukseni oli hiukan
lieventynyt. Se oli hyvä.
Vedin makuupussin vetoketjun auki ja
nousin reippaasti ylös sohvalta. ”Tietysti, tietysti, tietysti”
hoin itsekeni, teennäisen tarmokkaasti. Seisoin hetken keskellä
olohuonetta venyttelemässä. Koin että olin löytänyt ratkaisun
tilanteeseen. Hokemalla tietysti-sanaa, alensin sen
arvoituksellisuutta. Nyt se oli muuttunut vain hokemaksi. Voisin
vaikka jatkaa tästä sanomalla ”Kylä lähtee” ja tehdä pari
kainalopierua mutta se olisi jo liikaa. Se luultavasti herättäisi
vain epäilyksiä. Tilanne oli hoidettu ja päätin jatkaa eteenpäin.
En minä jaksa aina kaikkea selittää. Olkoon elämäni vaikka kuin
Mad Max-elokuva. Mad Max kakkosessa on esim. se kohtaus missä
jääkiekkomaskiin verhottu pahis kaivaa revolverin esiin satiinilla
vuoratusta laatikosta. Samasta josta löytyy myös valokuvia ja
totenkopf- merkki. Yleisöllle ei selitetä lainkaan, mikä näiden
esineiden yhteys on tähän jääkiekkomaskityyppiin ja se tekee
siitä juuri siistiä. Olkoon niin minunkin elämässäni. Olkoot
tämä minun totenkopf-hetki. Tosin ehkä voisin miettiä vielä
esimerkkiäni. Totenkopf- hetki kuulostaa hyvin epäilyttävältä. Tietysti.
